Enpä olisi kurssille ilmoittautuessani uskonut, että aloitan sotapelillä, joka valvottaa siippaani kohtuullisen säännöllisesti. "En halua pasifistina tukea mitään sotaa ja tappamista ihannoivaa aatetta, vastustan väkivaltaa, ei sovi arvomaailmaani" jne. Näin olin lukuisia kertoja perustellut kantaani ja hymähdellyt mieheni innostukselle ja menestykselle pelissä. Hän on kehittynyt jo niin hyväksi, että pelaajat ympäri maailmaa pyytävät häntä tiimiinsä taistelemaan.
Pelissä eri puolilta maailmaa olevat pelaajat väijyvät ja ampuvat toisiaan tankeilla erilaisissa, graafisesti varsin korkeatasoisesti toteutetuissa maisemissa. Peliä voi pelata ainakin tietokoneella ja tableteilla. Kehityttyään pelissä saa valita käyttöönsä aina parempia ja monipuolisemmin varusteltuja tankkeja. Tankeilla on nähtävästi oikeat esikuvat eri maiden sotakalustossa. Mieheni oli valinnut saksalaiset tankit.
Yllättävää kyllä, pelatessani oloni ei tuntunut yhtään väkivaltaiselta. Minulla oli ehkä hentoisia toiveita ehtiä nitistää joku ennen kuin minut nitistetään, mutta toisaalta pupu oli sen verran pöksyissä että kynnin enimmäkseen pitkin pusikoita, enkä lopulta ehtinyt riittävän lähelle yhtäkään tankkia, ennen kuin omani kuumotti liekeissä. Koska pelissä ei näy ihmisiä, pelkkiä ajoneuvoja, ei tule sellainen olo, että jotenin ihmisiä tässä kuvittelisin ottavani päiviltä. Enemmänkin pelaaminen muistutti hippaa tai piiloleikkiä, jossa on napattava toinen ennenkuin itse tulee napatuksi.
Varmasti kiinnostavuutta ja koukuttavuutta peliin tuo tietoisuus siitä, että jokaisen tankin takana, jossain päin maailmaa on joku ihan oikeasti elävä ihminen, joka oman makuukamarinsa hämärissä viuhtoo peliohjaimilla sormiaan vimmatusti.
Niin, hippaleikki tai piilonen on pohjalla tuossakin "sotapelissä" tai "väkivaltapelissä". Ja varmasti tuo verkkopelaaminen on mielekkäämpää kuin tietsikkaa vastaan pelaaminen.
VastaaPoistaVastaavia verkkopelejä käytetään varsin usein tiimiyttämisen apuvälineenä.