Eilen pelattiin sitten porukalla mustaamaijaa. Pelin kaikki varmaan tuntevat eli kyse on korttipelistä. Ideana se, että yksi pelaajsta häviää eli se, jolle jää käteen pata rouva. Säännöt eivät ole monimutkaiset. Tavallinen korttipakka jaetaan pelaajien kesken niin, että jokaiselle tulee 5 korttia. Jakaja kääntää valttikortin ja jättää loppu pakan pöytään. 1. pelaaja tarjoaa toiselle pelaajalle samaa maata olevia kortteja maksimissaan viisi. Jos toinen pelaaja voi ne kaataa eli häneltä löytyy samaa maata olevat kutakin korttia arvokkaammat kortit, hän voi ne kaataa. Valttikortit kelpaavat kaatamaan, minkä tahansa kortin. Kortteja otetaan pakasta lisää, aina kun niitä puuttuu eli kädessä pitää olla viisi korttia. Jos tarjotulla pelaajalla ei ole kaatamiseen sopivia kortteja, hän joutuu nostamaan tarjotut kortiti käteensä eikä hän voi tarjota korttejaan eteenpäin. Pata akka on ainoa kortti jota ei voi kaataa ja se, jolle se viimeksi jää on pelin hävinnyt.
Meitä oli seurue, jossa oli 5 pelaajaa tai oikeammin neljä. Minä, mieheni, tyttäreni ja hänen puolisonsa sekä 4-vuotias Jere. Jere ja äitinsä pelasivat yhdessä, sillä poika halusi niin.
Pitkästä aikaa oli kiva pelata korttia ja viettää aikaa perheen kesken. Pelissä etsitään häviäjää, muiden järjestyksellä ei ole väliä. Olen elämässäni pelannut paljon korttipelejä nuorena ja se on oivallinen tapa viettää aikaa ystävien ja perheen kanssa. Panoksista en ole halunnut koskaan pelata, sillä pelaaminen on tilanne, jossa herja lentää ja pidetään muutenkin hauskaa, mutta siitä ei pidä tehdä liian vakavaa.
Jerellekin tämä oli oivallinen tapa opettaa yhdessä olemista eri-ikäisten ja erilaisten ihmisten kanssa ilman, että kukaan pitkästyi tai tunsi itsensä syrjityksi. Välillä yksi hävisi, välillä toinen ja näin voitiin lapsellekin näyttää, että hauskaa voidaan pitää samalla kuin "naljaillaan" toisillemme eikä aina voi voittaa, mutta pääasia ei ole tulos vaan yhdessä vietetty aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.